Semmoista vielä, että uusi blogi pian starttaa toimintansa. Hevoset saapuvat minulle (alle) kahden viikon kuluttua ja sen kunniaksi päätin perustaa heille ihan oman bloginsa. Asia on nimittäin niin, että kun ne kaviot astuvat meidän tontille, ei minulla ole enää kovin paljon muuta elämää. :>

Blogiin saattaa eksyä muitakin asioita, mutta lähinnä hevosiin liittyvää, koska niiden kanssa olen sitten joka päivä, tunnista tuntiin ja viikosta toiseen. Jos siis mahdolliset lukijat tahtovat seurata elämänmuutostani ja muutenkin lueskella juttujani, niin uusi osoite on armstrongjahepat.blogspot.com.

Olen jo sormet syyhyten kirjoitellut pari juttua, mutta koitan malttaa odottaa siihen asti, että kopukat muuttavat! :D

- Minna

Että minun pieneen päähän ei mene ihan kaikki asiat taasen... Ilmeisesti en ole sen arvoinen ystävä, että minuun voitaiisin olla yhteydessä. Ja jälleen kerran nämä kaksi sankaria kyseessä. "Ystävä 1" ei ole soittanut moneen kuukauteen ja itse kun olen silloin tällöin yrittänyt soittaa, niin ei vastausta, eikä varsinkaan takaisin soittoa/viestiä. "Ystävä 2" soittaa joskus ja yleensä juuri työaikaani, eli en voi vastata. Aina yritän soittaa takaisin, tuloksetta. Vaikka soittaisin parin päivän päästä uudestaan, ei vastausta, ei hiiskaustakaan. Viimeksi kun "Ystävä 2" soitti, sanoin vain, että soitan ihan kohta uudestaan. No, soitin parin minuutin päästä ja hän puolestaan sanoi, että soitan kohta takaisin. Meni vartti, tunti, kolme päivää, viikko, kuukausi... En vaan jaksa enää.

Olen ennenkin tänne avautunut samasta aiheesta, kun minun oletetaan olevan niin helkkarin hyvä ystävä ja sitten se kaikki "ystävyys" sysätään minun harteilleni. Ja harteilla sitä saakin kantaa, jos kaikenmoinen kommunikointi tapahtuu minun aloitteestani. Sitten vedetään herneet, kun vieraillaan blogissani ja luetaan sieltä tosiasioita.

Minun käsitys ystävyydestä ja kaveruudestakin on sellainen, että kummatkin osapuolet ovat tasaisesti yhteydessä toisiinsa, eikä niin että odotetaan sen toisen aina soittavan. Olen kyllä yrittänyt tehdä niinkin, että olen vain soittamatta ja katson mitä tapahtuu. No, ei mitään. Tämä alkaa pikkuhiljaa riittää ja ainoa asia jonka haluaisin selvittää on se, että mikä tähän nyt on syynä?! Tätä on jatkunut pidemmän aikaa, enkä "roikkuisikaan" tämän kaltaisissa ihmisissä muuten, mutta haluan kuulla heiltä itseltään miksi ovat nyt katkaisseet välinsä minuun. Aikuisia ihmisiä tässä tietääkseni ollaan, mutta kaikilta ei vissiin voi odottaa sen mukaista käytöstä.

Tulee vain mieleen, kun muutin Saksaan, oli kaikki ystävät soittelemassa ja meilaamassa ja voi että tuun käymään siellä joskus. Kun muutan Suomen sisällä eri paikkakunnalle, niin sitten katkeaa yhteydenpito, "kun sä oot niin kaukana". Aina ei voi ymmärtää. Ja nämä ovat olleet ihan hyviä ystäviä, ollaan nähty paljon ja muutenkin oltu hurjasti yhteydessä ja sitten ihan yhtäkkiä rouvat eivät ole tavoitettavissa ikinäkoskaanmilloinkaan ja se puhelu tähän suuntaan unohtuu automaattisesti.

Olen aina pitänyt ystävyyssuhteita hyvin tärkeinä, varsinkin kun olen koko lapsuuteni vaan muuttanut paikasta toiseen jatkuvalla syötöllä. Tosiystävät ovat olleet tärkeitä ja tarpeellisia ja yksikin on kulkenut mukana ihan tarha-ajoista asti. Minulle ei ole este ystävöidä välimatkan päästä tai soitella pitkiä maratonpuheluja (aikaisemmin nämä asiat eivät olleet ongelma näille kahdellekaan).

Vaikea on selvitellä asioita, kun kummatkin ovat kuin maan alle kadonneita. En myöskään roiku/ole roikkunut heissä niin, että soittelisin päivässä kahdeksan kertaa ja voi vittu kun se ei nyt vastaa. Olen soittanut ehkä kerran parissa viikossa, kerran kuussa tai kahdessa. Mutta kun EI. Saa olla minun puolesta.

Hevosten tuloon on reilut kaksi viikkoa! Pihatosta puuttuu enää etuseinä ja ovet, sekä jotain paikkailua sieltä ja täältä. Lanka pitää laittaa. Oljet ja turve puuttuvat. Heinät puuttuu... Argh! Ei kovin paljosti hommaa, mutta jotenkin stressaan tästä nyt ihan kauheasti.

Viime viikolla kävin testaamassa Diggeriä ja voi miten siihen rakastuin! Aivan mahtava hevonen ja todella kiltti. Ei pelännyt yhtään mitään ja meni todella rauhallisesti, mutta siltikin reippaasti, vaikka oli seisoskellut jo jonkin aikaa. Ei siis kerää turhaa pöllöenergiaa vapaapäivinään :) Vaikka stressailenkin nyt hevosten tuloa, en silti malttaisi millään odottaa! Haluan herätä aamuisin tietäen, että mulla on kaksi hevosta pihalla ja ne ovat omassa käytössäni ja voin ratsastaa ihan milloin haluan! Aivan upeaa. <3

Ylläpitohevosen omistaja tulee viikonloppuna käymään ja sekin vähän jännittää. Että onko tämä paikka ja me ihmiset nyt varmasti sellaisia, että hän haluaa hevosensa tänne tuoda. Mutta toivon, että kaikki menee hyvin!

Asiasta vielä toiseen... Lopetin tänään tupakanpolton! Ja minulla on sellainen tunne, että tämä tulee olemaan helppo juttu. Suosittelen kaikille tupakoitsijoille Allen Carrin kirjaa Stumppaa tähän. Vaikka kuulostaa pöljältä lukea joku kirja ja sen avulla lopettaa, lupaan ettei se ole yhtään pöljää, vaan helkkarin helppoa!

Törmäsin tämmöiseen eräässä blogissa. Tähän oikeasti tarvitsisi jonkinlaisen tunnustuksen ja minullehan niitä ei kukaan jakele, koska mulla ei varmastikaan ole kuin yksi lukija, niin otin oikeuden omiin käsiini ja kirjoitan tämmöistä nyt ihan itse ilman minkään valtakunnan tunnustuksia.

1. Sieluni lepää vain ja ainoastaan silloin, kun olen hevosten kanssa. Se on mulle suurinta terapiaa, mitä voi tämä maailma tarjota. Kun vituttaa tai itkettää tai on hyvä mieli tai paha olla tai ihan mitä vaan, hevosiin voi aina luottaa. Kun saa painaa päänsä hevosen kaulaa vasten ja nuuhkia sitä taivaallista tuoksua, olen ihan jossain muualla. Ratsastus on myös terapeuttista. Syksyn ruska-aikaan tai talvella ihanalla aurinkoisella pakkaskelillä metsälenkillä on aivan mahtava vaikutus mieleen. Tässä kai se syy miksi rakastan hevosia, ne pitävät minut hengissä.

2. Toisinaan olen kamala hamstraaja. Jos menen varsinkin johonkin halpiskauppaan (Halpa-Halli, Centtilä, Tex...), on ihan turha luulo, että tulisin sieltä tyhjin käsin pois. "Toihan nyt on pakko saada ja tämmöisestäkin mä olen aina haaveillut!" Tai sitten jos en yksinkertaisesti keksi mitään "tarpeellista", ostan toooosi halvalla karkkia ja muuta herkkua. Jos olisin todella todella rikas, taloni olisi täynnä ties mitä roinaa ja kippoa ja kuppia, kun ne on niin kivoja siellä kaupassa. Kotiin päästessä ne piilotetaan kaappeihin ja sitten ne ehkä joskus tupsahtelee esiin sieltä. Onneksi olen köyhä, niin minulla ei ole varaa moiseen touhuun ihan järjettömässä mittakaavassa. Tosin tulevaisuudesta en tiedä, koska oli rahaa tai ei, hevostarvikkeita pitää aina saada lisää. ;D

3. Minulla on sellaisia kausia, kun mässäilen aivan järjettömästi. Viimeisin kausi on kestänyt varmaan jo vuoden ja loppua ei näy. Olisi ihan kiva jos näkyisi. On pakko saada jotain sokerista, kun aamulla herää (suklaa, karkki, pulla, ihan mikä vain). Päivällä on kiva vähän natustaa jotain em. herkkua tai sitten vähän pitsaa, tortillaa, ranskalaisia, rasvaista. Illallakin on kiva olla karkkipussi odottamassa ja ehkä vähän popcornia. Herranjumala! Tästä päivästä lähtien alan syömään terveellisemmin!

4. Minusta nimittäin on kiva syödä terveellisesti. On mahtavaa natustella porkkanoita ja omenoita, syödä salaattia ja muutenkin kevyesti. Mutta silti ahdan itseni täyteen ties mitä moskaa. :s

5. Olen välillä todella lapsellinen. Suutun pienistä asioista ja tietenkin myös isoista. Mikä tahansa juttu voi saada minut suuttumaan. Usein olen hetken aivan raivopäänä ja sitten unohdan koko asian, mutta joskus harvoin olen myös pitkävihainen. Parasta tässä on se, että minua vituttaa, jos joku toinen ihminen suuttuu pienestä ja kärtyää. Itsessänihän ei toki ole mitään vikaa, mutta kun ne muut!! Haluaisin tästä tavasta eroon kipeästi, mutta minkäs sitä ihminen luonteelleen voi. :s

6. Tykkään laulamisesta paljon, mutta en uskalla laulaa niin että muutkin kuulisivat. Tai jos laulan muiden kuullen, vedän sitten niin överiksi, että on ihan sama miltä laulu kuulostaa.. Tämähän on vain ihan vitsiä! Olisi kuitenkin kiva rohkaistua hoilottamaan ihan kunnolla, mutta tällä asialla on juuret hyvin kaukana menneisyydessä. Olin noin kuusivuotias, kun kuuntelin korvalappustereoilla Nylon Beatia ja lauloin mukana. Isäni ilmestyi kuin tyhjästä viereeni ja ilmoitti, etten osaa laulaa. Tätä tapahtumaa voi siis kiittää siitä, etten yksinkertaisesti kehtaa laulaa kunnolla muiden kuullen, vaikka kuinka haluaisinkin.

7. Pelkään veneilyä. Olipa kuinka iso tai pieni paatti tahansa, minua pelottaa aina. Viimeisin veneilyretki päättyi ikävästi, mutta minua myös nolotti. Olin Jannen kanssa kesällä menossa kalaan ja se löysi mummonsa vanhan soutuveneen, joka vielä vuoti ihan pikkuisen, muttei pahasti (Tulppa oli kuivuessaan kutistunut, mutta kun kastui, turposi sopivaksi). Kun astuin venhon kyytiin, painoni sai sen notkahtamaan hyvin paljon ja olin varma, että uppoamme. Syvää vesi ei ollut, mutta pelkäsin kuollakseni. Hetken aikaa uikutettuani Janne ohjasi veneen rantaan ja pääsin pois kyydistä. Kyllä hävetti. :(

8. Haluaisin lähteä joskus reppuretkeilemään ympäri maailmaa. Tahtoisin käydä ainakin Irlannissa, Islannissa, Japanissa, Kiinassa, Australiassa, Amerikassa, Norjassa ja Englannissa. Olisi mahtavaa matkustella vuoden verran tai kauemminkin ihan rauhassa ympäriinsä ja vieläpä niin, että rahaa olisi tuhlattavaksi asti. Tätä odotellessa! :D

Nyt on hepat tiedossa sitten ihan oikeasti! Reino onkin jo ollut varma hetkosen aikaa, mutta nyt on varmistunut tämä toinenkin hevonen. Minulle tarjottiin ties mitä kopukkaa ja huippuravuria, mutta rikkinäistä ja tälle ei ole papereita, no tällepä on  ja mitäs jos tehtäisiin näin ja voi että liibalaaba. Ystäväni sitten vissiin kauhulla ajatteli, että minkälaisen kopukan vielä saan, kun kaikenlaista tarjotaan, joista yksikään ei ole hyvä. Niinpä hän päätti myydä minulle yhden omista hevosistaan!

Diksu on 7v lv-ruuna. :) Tohvelin kaltainen kiltti mussukka. <3

Työ on sellainen aihe, josta en usein täällä puhu. Nyt minulla on jopa kuviakin olemassa pienen pienistä vasikoista, joten miksipä en hieman päivittelisi työtilannettani.

Oppisopimuskoulutusta on nyt vuoden verran takana, mutta kokonaisaika navettatyössä on reilu 1,5v. Aloitin käytännössä tyhjästä. Tarkoittaa sitä, että ennen kuin aloitin tuolla, olin ehkä kerran taputtanut lehmää. Opittavia asioita on siis aivan tajuton määrä ja johan mie jotakin osaankin! Tokihan vielä on paljon sellaista, mistä mulla ei ole hajuakaan, eikä välttämättä kiinnostustakaan. Lisäksi vielä tähän, että on myös niitä juttuja, joista minun ei tarvitse mitään tietääkään.

Lypsy on ehdottomasti vahvinta alaani (vasikanhoidon ohella). Opin sen nopeasti ja kuulemma kaikista työnantajieni opettamista henkilöistä nopeiten. ;) Istuskelin aluksi muutaman lypsyn ajan aseman päädyssä ja katselin sitä touhua ja jossain vaiheessa sitten kokeilin itsekin. Ei ollut kovin vaikeaa, mutta kamalan rankkaa käsille. Tokihan olin hidas kuin kilpikonna, mutta äkkiä se alkoi jo sujumaan.

Tunnistan lähes kaikki lehmät ja tiedän niiden nimet ja numerot. Olen itsekin yllättynyt tästä asiasta, sillä lehmiä on tuossa navetassa n. 120 kpl + vasikat. Ja lisätäkseni tunnistukseen, monet lehmistä tunnistan paremmin tisseistä, kuin päästä. :D Tämä helpottaa montaakin työtä: asemalla tiedän kuka on kuka ilman, että tarvitsee kiikkua lehmien tasolle numeroita tarkistelemaan, tiedän kuka voi olla keulapaikalla ja kuka tarvitsee potkuraudan.

Kiimantarkkailu helpottuu, koska tunnistan lehmät myös takapäästä, eikä minun tarvitse kuikuilla sitä korvanumeroa, joka usein lehmän ollessa parressa osoittaa johonkin ihan muuhun suuntaan. Lisäksi huomaan heti, jos joku lehmä käyttäytyy epätavallisesti. Jokaisellahan on luonnollisesti oma luonne, käyttäytymistapa ja lihavuusluokka. Jos näissä on jotain poikkeavaa, on syytä katsella vähän tarkemmin. Monet asiat jäisi varmasti huomaamatta, jos ei tuntisi lehmiä luonteelta ja ulkonäöltä.

Vaikka osaan kaikenmoista edellämainittua, vasikat on silti aivan paras homma koko työssä. Niiden juottaminen, karsinoiden siivoaminen, rapsuttelu, syöttäminen, hoitaminen jos ne on sairaita.. Poikimiset ei aina ole niin kivoja, mutta niissä on hyviä ja huonoja puolia. On ihanaa, kun vasikka syntyy helposti, hengissä, oikeinpäin ja emä tahtoo sen nuolla. On myös ihanaa, kun vaikea poikiminen päättyy onnellisesti molempien kannalta. Ikäviä ovat ne, kun vasikka syntyy kuolleena tai väärässä asennossa. Tai että poikiminen on alkanut, kun kukaan ei ole navetassa, vasikka on väärässä asennossa ja kuolee siksi, ettei kukaan ole auttamassa poikivaa lehmää. Surullisinta on silti se, kun vasikka viedään melkeinpä samantien pois emän luota. Toki on niitäkin lehmiä, jotka tulevat päälle aivan tosissaan ja niitä pitää ihan oikeasti varoa. Mutta silti se säälittää ja on todella paskamaista tehdä.

Nyt kun pääsin vauhtiin näissä töijuttujen selittämisessä, niin tästä ei tule loppua. Täytyy silti mainita yksi onnellisimmista syntymistä, joissa olen ollut mukana. Emän kannalta tämä päättyi äärimmäisen huonosti, mutta vasikka saatiin hengissä. Lehmä siis halvaantui ennen poikimista ja eläinlääkäri tuli antamaan käynnistyspiikin + kalkkia suoraan suoneen. Ei vaikutusta. Kaikki paikat olivat auki, mutta vasikka ei mahtunut ulos. Ja miksi ei? Siksi, koska emä oli yksinkertaisesti niin lihava, että sillä oli läskit edessä. Piti siis valita, että kuoleeko yksi vaiko kaksi. Valittiin yksi.

Ell suoritti siis toimenpiteen nimeltä "sektio brutalis". Lehmä tainnutettiin pulttipyssyllä, ell veti vatsan auki ja kaivettiin vasikka ulos niin nopeasti, kuin kyettiin. Siinä hommassa oli kiire, ettei vasikka kuole. (Toki lehmältä laskettiin veretkin..) Mutta saatiin se onnellisesti pihalle ja toinen oli hieman ihmeissään, että mitä tapahtui. Illan päätteeksi nappasin lehmästä pihvit koiralle...

Ja nyt jää kyllä kuvat laittamatta, koska rakas nettiyhteytemme ei ole oikein kuosissa.. Eiköhän tässä nyt ollut tarpeeksi lehmälöpinää, tuskin kovin montaa sellainen edes kiinnostaa. :D Toisaalta, tästäpä on hyvä tarkistaa mitä tähän mennessä oon osannut, kun joskus vuosien päästä tätä luen. Voin myös mainita, että ruokinnasta en tiedä paljon mitään ja meillä töissä siihen hommaan tarvitaan traktoria, jota en osaa ajaa. Katsotaan, josko oppisin. :)

Olin hetken aikaa maailman onnellisin ihminen ja Eläin oli minulle tulossa. Erinäisistä syistä jouduin kuitenkin luopumaan sen ostamisesta ja nyt toivon koko sydämestäni, että se pääsee johonkin todella hyvään kotiin, jossa siitä pidetään hyvää huolta ja jossa se saa viettää loppuelämänsä. Sitä hevosta on kyllä heitelty paikasta toiseen ja henkilökohtaisesti toivon, että sen ostaja ei laita sitä kiertoon.

Mikään muu hevonen tässä maailmassa ei ole sykähdyttänyt minua niin kuin Eläin. Ja voin sanoa jo ihan suoraan, että ei tule sykähdyttämäänkään. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka se jotakin kautta joskus kulkeutuisi minulle, mutta luulen kuitenkin, että tämä oli se elämäni tilaisuus, jonka nyt menetin.

En kuitenkaan vaivu synkkyyteen, sillä Reino-ruuna (voi elämä mikä sanayhdistelmä..) saapuilee melkeinpä tasan viiden viikon kuluttua, mikäli mitään kummallista ei tapahdu. Kirre käy sitä huomenna katsomassa ja kokeilemassa ja toivon mukaan toteamassa maailman ihanimmaksi. Itse menen huomenna Tornioon kokeilemaan yhtä lämpöistä ruunaa, joka vaikutti oikein hyvältä ainakin näin alustavan puhelinhuastelon perusteella. Se tulisi minulle omaksi.

Nyt en ole tämän viisaampi heppa-asioissa, mutta onhan tämäkin jo jotakin. Huomenna on myöskin tarkoitus käydä ruuvikaupassa, jotta voidaan jatkaa kattopeltien asennusta pihattoon. Aitatikkujenkin pitäisi alkuviikosta saapua. Hieman olen nyt kuitenkin masentuneessa elämäntilassa Eläimen takia, mutta enköhän tästä selviä. Sitäpaitsi luulen, että se kuitenkin unohtuu siinä tohinassa, kun hepat saapuvat. On myös onnellinen tilanne, että jos tuo ruuna tulee, sen saisi varmasti hieman ennen Reinoa tänne, joten olisi sitten jo kaveri valmiina Reinoa odottelemassa.

Vielä pitäisi hommata paimen, kahvat veräjään, turvetta, olkea, heinää ja muuta evästä. Onneksi on vielä se viisi viikkoa. :)

Nyt on välillä ihan pakko puhua jostain muusta, kuin hevosista. Siispä aiheena Apulanta ja uusi singlensä Pihtiote.

Kuuntelin sen ensimmäistä kertaa ihan äsken. Ensivaikutelma oli loistava, sitten tipahdettiin tähän uusien biisien kaltaiseen pöljärytmiseen sanasoppailuun ilman mitään säveltä. Sieltä noustiin ja kukoistettiin. Anteeksi tämä analysointini, jos kuulosti pahalta, mutta en pidä joistakin biiseistä yksinkertaisesti siksi, että ne tuntuu väkisin väännetyiltä ihan sen sävelen perusteella.

No niin, en sanonut että Pihtiote on huono. Väkisinkin jäin pihteihin, sillä tämähän on - hyvänen aika - pakko kuunnella vielä todella monta kertaa. Ja pakko on analysoida tätä itseni takia vielä syvemmin, jotta saan muodostettua lyhyesti sanottavan mielipiteen.

Aloittakaamme.

Alku on jännittävä. Vaikka kuuntelen nyt jo ties monettako kertaa, biisin alku vain on huikea. Eihän siinä periaatteessa ole mitään ihmeellistä, mutta juuri yksinkertaisuudellaan se tekeekin minuun vaikutuksen ja niin, pitää otteessaan. Ja oi, heti viiden sekunnin kuluttua tilani on euforinen. Yksinkertaista tiluliita, johon viekkaasti lyödään rytmiä. (Ja tosiaan, minähän en ole mikään musiikkiasiantuntija, joten termini ovat amatöörimäisesti itsekeksimiäni, mutta kuvaavia.) Tämä on hienoa. Sitten alkaa sanat.

Jos tuntisit mun mieleni
Mun ajatukset ja sieluni
Jos kuulisit sydämen,
Sen rytmin merkityksen

Karheaa, tuskaisaa, ehkä hiukan toivovaa, raastavaa ja pyytäväisyyttä. Ah, karheaa. Vaikka olen naimisissa ja minulla ei ole tarvetta ajatella muita miespuolisia olentoja, kuin aviomieheni, saan tässä kohdassa henkisen orgasmin ja monesti. Kuinka voi biisin alku pystyä tähän?! 31 sekuntia ja lennän (ennestään tuntemattomien) haaveiden halki.

Muutos roikkuu ilmassa
Juurineen repii mukaansa
Ei kutsu, vaan käskee
Ja hullu tottelee

Tässä se vetoava karheus jää pois kyydistä, mutta tilalle astelee ihan vain karheus. Yksinkertaisuudessaan lyömätön. Ilmassa on muutoksen tuulta, sanat pakottaa pysymään kyydissä, jatkamaan matkaa. Kuin jokin tuntematon voima (joka on ollut minulle hyödyksikin monesti) vaatisi seuraamaan.

Ja väittää ettei voinut muutakaan.
Et' vaikka taisteltiin,
Se heti hävittiin!

Tässä tulee kevyt notkahdus, josta taas hieman noustaan. Nyt alkaa epäilys, että onkohan tämä nyt sitä mitä alussa luvattiin. Masentuneisuutta ja epäuskoa, mutta pieni toivon pilkahdus jostain paremmasta.

Ravistaa nyt myrsky huonetta
Kuin roska tuulessa.
Oon sen pihtiotteessa.

Olen laivassa (ravistaa nyt myrsky huonetta). Menen hetkeksi Heiniskymppiin (kuin roska tuulessa) ja niin, niin minä olen pihtiotteessa.

Vaikka pitäisi, niin itke en.
Kun hautaan kuolleena syntyneen
Unelman jostain siitä,
Mikä rakkaudeksi piirrettiin

Mietin, mitä on tapahtunut. Sanat tulevat hyvin yksinkertaisesti, hyvin välinpitämättömästi ja silti on joku kuolleena syntynyt. Metafora, tuskaa ja sitä, miten sen kaiken taas kerran hyväksyy. Karheus palaa pieneksi hetkeksi luokseni, jotten vain unohtaisi sitä mitä alussa koin. "Piirrettiin" ei istu minun korvaani. Se pitäisi lausua toisella tavalla. Tässä on se ikävä notkahdus, josta todella huonoin sanankääntein selvitin ihan aluksi.

Päätös lienee tässä vaikeinta
Sen jälkeen helpottaa,
Kun kädet irrottaa.

Näiden sanojen jälkeen notkahdus loppuu. Mutta silti sain käsityksen, tai ehkä se oli käsitys tulevasta, että päätös on jo tehty, melkein hyväksytty ja on valmistauduttu elämään sen seurauksin vaatimin tavoin. Tämä ehkä vain täsmensi sitä, sillä tiesinhän minä tämän jo. Mahtipontisuus järisyttää.

Ravistaa nyt myrsky huonetta
Kuin roska tuulessa.
Oon sen pihtiotteessa

Palasin taas laivaan. Tällä hetkellä tuulee enemmän. Kertosäkeessä on mukavaa, se keinuu puolelta toiselle. Käyn taas Heinolassa ja huomaan pihtien ympärilläni vain kiristyvän.

Raskaita nämä päivät niin
Enkä tiedä kuinka tästä pois omin jaloin pääsee.

"Rasvan alla piilossa..." Paha ihminen on lyöttäytynyt kyytiin, kenties Trauman kera. Tässä on pienen pieni pilkahdus sitä ikävää uutta juttua, mutta joka kuuntelukerralla se vain pienenee ja kohta en enää edes ärsyynny siitä. Loistava kohtaus, pieni hyökkäys, vaikka väittääkin epätietoisuuttaan.

Soolo

Kiitän eniten maailmassa sitä, joka tämän keksi laittaa tähän biisiin. Tässä laivamatkustus vaihtui lentokoneen nousuun ja palaa sitten pian takaisin.

Elämään ei saa varoitustarraa
Ja vaikka saisikin,
Kuka niitä noudattaa?

No niin, sitten tämmöistä. Tämän tyylin taiturointi on etäisesti tuttu sielunparantajani Green Dayn biiseistä, etenkin uusimmalta levyltään. Tämä ei minua peljästytä, saati inhota. Tässä kohtaa vain laiva kävi veden alla ja ääni kuuluu sieltä. Seuraavassa se nousee pintaan.

Ravistaa, nyt myrsky huonetta
Kuin roska tuulessa
Oon sen pihtiotteessa
Vo-hou, vo-hou

Vo-hou -kohdista tuli mieleen sekunniksi Ravistettava ennen käyttöä (tosin hieman kuminen sellainen), mutta nyt en käynyt Heinolassa. Roskalle tuulessa tapahtui jotain.

Kurittaa, nyt myrsky ihmistä
Ja perustuksiltaan kaataa huoneensa.

Pihdit vain kiristyy, mutta edelleen jo monen monen kerran jälkeen pitää jäädä miettimään. Pihdit antaa tilaa hengittää, koska minun pitää pohdiskella ja syventyä. Päätös ei sittenkään tainnut olla oikea?

No niin, näin olen sen pyöritellyt mielessäni ja pitäisi vielä keksiä lyhyempi kuvaus kappaleelle. Jospa se menisi näin: Pihtiote on hulppea teos, joka vie kuuntelijaa erilaisilla kulkupeleillä mahtavien haavemaiden ylitse kohti päämäärää, joka selviää vasta aivan lopussa - kenties pienen mietintätovin jälkeen.

Apulannan biisit ovat kamalan tulkinnallisia ja varmasti jokainen voi tulkita ne eri tavalla. Mie tulkitsen omallani ja muut omalla tavallaan. Kiitos tästä biisistä, se avasi monia ajatuksia eri suuntiin.

Edellinen päivitys kun oli hieman ikävä, niin nyt ei ole!

Maailma on pieni, eikä ihmeiden aika ole vielä ohitse! Eräs nainen kommentoi blogiini ja pyysi ottamaan yhteyttä, mikäli Mariinski-tamma kiinnostaa! Minun ja tämän hepan (tunnetummin Eläin, kaunis lempinimi, eikö?) historia on kirjoitettuna täällä.

Noh, lähetin sähköpostia ja sainkin tietää, että Eläin asuu Joensuussa, mutta piakkoin muuttaa Kaaviin, vai mikäs se oli. Kuopion lähettyvillä kuitenkin! Se on myynnissä ja minä pienenä köyhänä ihmisenä sen niin kovasti tahtoisin itselleni ja itkua väännän täällä, että saisinkohan nähdä sen taas oikeasti ja saisinkohan sen oikeasti itselleni. Tarjosin sitten kuukausierämaksua ja toivon, että tämä nainen hyväksyy sen.

Toivottavasti hän ei pitänyt minua ihan sekopäisenä, kun varmaan suu vaahdossa selvitin, miten tykkään tammasta ja olen ollut ihan toivottomana, kun en ole tiennyt missä se menee. Mutta kylläpä on oikeasti jännittävää välillä tämä elämä! Ja toivon sydämeni pohjasta, että hän suostuu tarjoukseeni ja myy hevosen minulle. Menisi vuoden päivät maksaa Eläin pois, mutta maksaisin varmasti joka sentin, vaikka korkoineen, jos vain tamman saan!

Kirrellekin jo soitin ja hoin koko ajan, että "voi että!", kun tämä on niin uskomatonta, että joku yleensäkään otti yhteyttä Mariinskista. Siinä on se juttu vain, että Janne ei sillä voi ratsastaa, koska se on niin herkkä elukka (ainakin on ollut), että se luultavasti menettää hermonsa, jos joku istuu pönkkönä sielä kyydissä. Toki jos se on rauhoittunut huimasti, niin sittenhän ei ole ongelmaa. Mutta kyllä varmasti ratsastan sillä itse niin paljon, kuin vaan on tässä elämässä mahdollista! <3

Siis jos vain saan sen.. Sitä odotellessa. :D

Tämä päivä on ollut yhtä paskaa aamusta asti. Miten sitä voikaan ihminen kestää ja sietää kaikenlaista? Tulee paskaa niskaan ja loukkauksia, joita ei koskaan pyydetä anteeksi. Hirveitä riitoja ja solvauksia, syyttelyitä ja nöyryytystä. Pitäisi kestää joka ikinen ikävä asia hymyillen, koskaan ei saisi sanoa toisen järkyttävästä käyttäytymisestä mitään ja aina pitäisi olla hiljaa, vaikka tekisi mieli sanoa jotain.

Huoh. En jaksa edes koiran kanssa lähteä lenkille, vaikka olisi oikein masentava ilmakin, kuin tilauksesta! Tiedän, että näin surullisena, loukattuna ja vihaisena en ole hyvää seuraa koiralleni ja luultavasti suuttuisin sillekin jossain vaiheessa, kun siltä katoaisi korvat hetkeksi.

Ehkä elämä joskus muuttuu. Ehkä ihmiset muuttuu ja kaikki on kivaa. Ja ehkä muumipeikko on oikeasti olemassa. -__-